I’m currently working on a  book based on my dissertation for general — Finnish — audience,  with the working title ‘Citizen 2.0: A Guidebook to Media Society’ (Kansalainen Kaksipistenolla).  While in the US many scholars write engaging, even provoking (semi)popularized commentaries on current social issues, the tradition is not so strong in Finland. And for sure, it’s not easy to do.

The project, however, came about because of the review I got for my PhD thesis. And yes, it should be done: after all, my thesis was based on assessing and challenging different slogans that circulate in academic and public discussions,  with empirical analyses and informed second looks. This is exactly what my book will be about — except: between 2008 and now those slogans have changed drastically.

What used to be the debate about dumbing down, infotainment, emotionalization of mass media has now shifted almost entirely to web 2.0, with a different sets of slogans. And, still, the same core questions remain about access, diversity, democracy.

I will look at the new (discursive) view in terms of citizen, media and society, from four angles: structures, contents, technology, and ‘people formerly known as audiences’.

Below the ‘Inspiration’ (preface) of the book in Finnish, for reporting purposes for my funder and my Finnish colleagues… An English version of the book will follow!

Ihan alkuun: inspiraatiot

Minä, nelikymppinen muistan kuin eilisen, kuinka lukiossa pojat opettelivat ohjelmoinnin perusteita tietokonekerhossa ja mietin, miksi ihmeessä joku atk mahtaa kiinnostaa ketään. Ympäristöä tarkkailevana arvioin, etten tällä hetkellä käytä ja kuluta mediaa erityisen aktiivisesti. Silti olen eräänlainen “Kansalainen Kaksipistenolla”: mietin, olisko kevyt iPad fiksu hankinta, koska sillä voisin tehdä kirjoitushommat missä tahansa, ladata parhaimmat leffat matkakatesua varten, ja lukea uusimmat kirjat edullisemmin kuin paperikopioina. Televisiota katson netissä. Ulkosuomalaisena olen tutustunut kummityttööni hänen ensi kuukausinaan Skypen kautta. Uutta tutkimusprojektia hallinoin blogissa, koska yhteistyökumppanit ovat tällä hetkellä Ruotsissa ja Intiassa. Pankkiasioiden ohella hoidan vaate-, kirja-, musiikki-, ja ajoittain ruokaostoksetkin astumatta sisään “oikeisiin” kauppoihin. Hiljattain hämmästelin tuttavan iPhone-sovellusta, joka kuulemma haarukoi henkimaailman värähtelyjä missä tahansa ja raportoi kummitusten viesteistä meille eläville (kyllä).

Samalla kun kirjoitan tätä vilkaisen välillä Facebookia ja kommentoin: tuttava on saanut seinälleen aikaan aikamoisen kansainvälisen mielipideketjun Suomen päätöksestä taata laajakaistayhteys kohtuuhintaan kaikille kansalaisille. Kiehtovaa on, ettei kukaan kommentaattoreista ole alan ammattilainen, tutkija tai vastaava. Mutta aihe koskettaa aktiivisia ihmisiä ympäri maailmaa. Sitten vaihdan kesämökkikuulumisia parhaan ystäväni äidin kanssa hänen profiilinsa seinällä ja saan viestin: läheinen kirjakahvila muistuttaa lukuillasta.

Vietän aika ison osan valveillaoloa mediamaailmassa: ruutujen äärellä, puhelimessa. Ja me suomalaiset, kuten suuri osa länsimaalaisia ja enenevässä määrin muitakin maapallon asukkeja, elämme median määrittelemässä yhteiskunnassa (jatkossa lyhyemmin: mediayhteiskunnassa). Tällä tarkoitan, että hoitelemme asiallisia hommia sekä viihdytämme itseämme ja toisiamme median avulla, ymmärrämme maailmaa median opastuksella, osallistumme mediavälitteisesti. En ole kuin keski-ikänen, mutta toimin tässä mielessä arjessa aika eri tavoin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Ja silti…

Maailma muuttuu nykyään nopeaan. Ja kun muutosta tapahtuu, tehtaillaan vinot pinot isoja väittämiä siitä, (1) miten kaikki mullistuu kertaheitolla tai (2) miten kaikki oikeastaan pysyy ihan entisellään. Uskon totuuden olevan puolimatkassa. Muistetaanhan: Internetin piti pelastaa maailma. Se on helpottanut elämäämme tuhansin tavoin, mutta tuonut lisää haasteita, yksityisyydensuojasta lapsipornoon.

Tyyppiesimerkki: se “Naamakirja” eli “Feissari” eli Facebook, jo mainittu sosiaalisen verkostoitumisen globaali Internet-sivusto (siis se virtuaalinen leike- ja ystäväkirja), on suosioltaan tämän hetken suurimpia menestystarinoita. Vielä pari vuotta sitten kollegat hymähtelivät ajatuksilleni tutkia Facebookia. Ohimenevä teinihömpötys! Amerikkalaisten opiskelijapoikien keksintö ajan tuhlaamiseksi.  Nyt siitä kirjoitetaan kuumeisesti niin tutkijakammioissa kuin lehtien sivuilla ja sivustoilla. Suurin kasvava käyttäjäryhmä on keski-iän ohittaneet, ympäri maailmaa. Silti valtaosa sadoista miljoonista profiilin omaavista on virtuaaliystäviä lähinnä vanhojen ja uusien elävän elämän kavereittensa kanssa. Ennen vanhaan juoruiltiin kyläkaupan tiskillä, puhelimitse, kirjeitse. Nyt päivitetään statuksia. Eikä kukaan ole vielä keksinyt sitä rahasampoa, jolla ihmiset saataisiin maksamaan päivittelyistä tai oheispalveluista.

Tämän käsikirjan pohdintoja on inspiroinut ensinnäkin kummallisen kaksinapainen keskustelu, joka mielestäni turhan usein leimaa sekä julkista debattia että akateemisia analyyseja mediasta ja yhteiskunnasta. Minua kaihertaa yhtälailla mustanpuhuva moraalinen puhina ja ruusuinen unelmointi. Vahvat väittämät voivat aktivoida ja inspiroidakin, mutta harvoin tarjoavat ajatuksia siitä, mitä arkisen oikeasti tulisi tehdä.

Ajatellaan vaikkapa närkästystä tv-lupa- (ai anteeksi, siis media-)maksusta (ks. keskustelusta esim. Facebookissa). En ikinä katso YLEn kanavia! Haluan maksaa vain siitä, mitä katson. Mutta entä ne, joilla ei ole varaa katsoa mitään? Entä kriisitilanteet? Entä se, että vakavaraisimmatkin mediayritykset ovat bisneksiä ja niille saattaa käydä huonosti. Tai päinvastoin: YLE tarjoaa laatuohjelmaa, ilman sitä kaikki olisi vain kaupallista hömppää! Hmm. Voidaanko sanella ihmisten mediamakua? Miten käy maksullisen journalismin, jos sen tiukkoina aikoina tarvitsee kilpailla maksuttoman kanssa? Entäpä vaikka se tosiseikka, että yksi tosi-tv-tuottajien edelläkävijä oli Brintannian julkisen palvelun tv BBC: se halusi kilpailla kepeillä ja viihdyttävillä dokumentaarisilla ohjelmilla kaupallisia kanavia vastaan. Debatti maksusta on aito ja kaikkia kotitalouksia koskettava, mutta kipakat kommentaattorit tuskin haluaisivat laittaa lappua YLE:n luukulle heti huomenissa, tai pakottaa kaikki tv-kanavat oopperaesitysten taltijoijiksi.

Sama inspiraatio vastustella väittämiä johdatteli minua aikanaan, vuonna 2008, väitös(!)kirjatutkimuksessa. Siinä keskityin median, erityisesti television viihteellistymiseen ja tarkastelin moista heittoa eri näkökulmista. Tämän kirjasen tarkoitus oli alunperin keskustella ytimekkäämmin ja kansainvälisesti samasta teemasta. Mutta keskustelun suunta alkoi muuttua: sosiaalinen media, verkottunut talous, mobiili-innovaatiot, Twitterit ja Flickrit… En voinut vastustaa: paljon toiveita, paljon myös pelokasta kommentointia siitä, miten koko elämäntapamme, ymmärryksemme ja olemisemme saattaa muuttua yhä virtuaalisemmaksi virittyvän maailman myötä.

Nyt monet markkinointivelhot povaavat kaaosta mediamarkkinoilla ja maalailevat totaalista vallankumousta: Kansalainen Kaksipistenolla kruunataan kuninkaalliseksi ja mediafirmat saavat alamaisina tehdä kaikki mahdolliset temput miellyttääkseen valtijaita. Toisaalta kansalaisjärjestot ja muut valveutuneet pelkäävät sananvapauden ja pienten, vaihtoehtoisten medialähteiden puolesta, kun omistus keskittyy ja maailma globalisoituu. Mutta kuten eräs viisas kulttuurintutkija on todennut: aina kun jokin herättää pahennusta ja/tai huolta julkisuudessa, on se sitten miten banaali ilmiö hyvänsä, kyse on jostain kitkasta, siirtymästä, yhteiskunnassa – ja siksi ollaan poliittisen, tärkeän asian äärellä. Siksi väittämiä kannattaa tarkastella tarkkaan ja eri puolilta.

Sitten inspiroiduin edelleen: Suomella on (nykyisen kiihkeätahtisen media-ajanlaskun mukaan) pitkät perinteet, aina 1990-luvulta asti, tietoyhteikunta-ajattelussa, Nokian lisäksi ihan valtion tasolla. Siitä ovat nimekkäät älyköt jopa kirjoittaneet ylistyksiä.Viimeisin strategia, vuoteen 2015 kantava, sisältää “kärkihankkeita”, joilla “Suomi-ilmiö luodaan”. Strategiat liittyvät palveluihin ja niiden rakenteiden uudistamiseen, tietoverkkojen nopeuden kasvattamiseen, elinikäiseen oppimiseen, työelämän pelinsääntöjen uudistamiseen, pienten ja keskisuurten yritysten sähköistymiseen, innovaatioihin ja tekijänoikeuksien uudelleen pohtimiseen. Tavoitteena on myös vaikuttaa EU:ssa ja olla hyvää pataa niin lähialueiden kuin Aasian maidenkin kanssa.

Suomi-ilmiö! Hienoa! Mutta entä kaikki nuo suuret ideat tavallisen Suomen kansalaisen näkövinkkelistä? Vaikkeivät niistä monet merkitsisi meille arkisessa elossa paljoakaan, ne kertovat siitä, mitä mediayhteiskunnassa on meneillään tai ainakin miltä valtion kannalta tämä hetki ja tulevaisuus näyttää. Mutta ehkä kuva on vaillinainen ilman katsausta siihen, mitä tietoyhteiskunta, verkottunut maailma, mediavälitteinen yhteisöllisyys, ja kaikki muut konsulttimaisen hienot sanaparit pohjimmiltaan kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittavat?

Mietin: ehkä linssiä voisi tarkentaa listaamalla käytännön haasteita, oikeita elävän elämän esimerkkejä ja pohdintaa sitä, millaisia vaikutuksia erilaisia median liittyvillä ilmiöillä ja yllämainituilla tietoyhteiskunnan polttopisteillä saattaisi olla. Entä miten vastaavia haasteita on selätetty muualla maailmassa? Mistä voisimme ottaa oppia, mitä asioita kannattaisi seurata, mitä sellaista maailman turuilla tapahtuu, joka vaikuttaa meihinkin nyt ja tulevaisuudessa? Inspiroiduin ajattelemaan nykypäivän mediakansalaiselle suunnattuja “tietoyhteiskuntastrategioita”, ihan omaa ajattelua herättelevää ja inspiroivaa käsikirjaa, jossa akateemiset ideat ja arjen esimerkit kohtaisivat.

Ja vihoviimeinen inspiraatio tuli kahdelta taholta, vastakkaisista mielipiteistä. Maineikas (ja iäkäs) globalisaatiofilosofi, puolalais-brittiläinen Zygmunt Bauman muistutti jo vuosituhannen alussa, ettemme ikinä aiemmin ole saaneet näin paljon tietoa muiden kärsimyksestä, ympäri maailmaa – emmekä ole olleet yhtä voimattomia kuin nyt. Tieto on globaalia, mutta me olemme edelleen suurimmaksi osaksi aikaan ja paikkaan sidottuja ihmisiä. Toisaalta newyorkilainen nuorehko nettitutkija Clay Shirky hehkuttaa uusimmassa kirjassaan lukuisten hauskojen ja vaikuttavien esimerkkien avulla, miten virtuaalisesti verkostoituneet ihmiset inspiroituvat toisistaan ja saavat uskomattoman paljon yhteistä hyvää aikaan. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että vaikken ole nettiradikaali, tunnen yksilönä ja – ihan aidosti – kansalaisena olevani enemmän ajan tasalla kuin ennen, enemmän yhteydessä muuhun maailmaan kuin ennen. Valinta on minun: tunnenko valtani, otanko sen haltuun, otanko selvää, mihin kannattaa keskittyä ja panostaa?

Inspiraatio ei yksin riitä. Ilman Helsingin Sanomain säätiön apurahaa tätä käsikirjaa (ja siihen liittyvää blogia) ei olisi. Se on suunniteltu ja kirjoitettu rinta rinnan toisen minulle yhtä rakkaan ja tärkeän kirjaprojektin kanssa, myös säätion tuella valmistellun. Jälkimmäinen on kokoelma esseitä ja esimerkkejä siitä, miten tutkijat ja kansalaiset (kansalaisjärjestöt) toimivat yhdessä paremman mediamaailman ja –yhteiskunnan puolesta. Nämä kaksi kirjaa ovat tukeneet ja “kirjoittaneet” toisiaan. Olen kiitollinen, olen ylpeästi Kansalainen Kaksipistenolla mediamaailmassa.

Advertisements