Blogging as engaged scholarship, in teaching too

2 Comments

The fall semester is here. As I’m unable to travel (from NY to Helsinki) this Fall to teach, I stole an idea from a colleague/friend whose work I admire as a scholar and a journalist/activist. Sean Jacobs is a prof at the New School, International Affairs, as well as a master mind behind the wonderful & successful, media critical group blog Africa Is a Country. His point in a nutshell: blogs are already, and will extensively be, sites of serious opinion formation and generation. He uses blogs, and blogging as an activity, in his courses.

As Sean (who’s South African and has studied in the UK but lives in the US) notes, the trend is pronounced in the States. But it’s clearly a trend — even if, as Amelia noted in an earlier post, many establish a blog and quickly abandon it. For sure, blogging takes enthusiasm and commitment. But those pros or semi-pros who are active can have incredible impact, whether in politics or regarding consumer culture (more about that later).

As I interpreted a conversation with Sean, he thinks blogging is an important phenomenon for university students to examine, and to participate in — in order to understand the mechanisms of it.

And I’m convinced of it!  So I’ll teach a course on Communication Research in Action (on media activism, advocacy & engaged scholarship) via a blog! Admittedly, I’m very lucky to collaborate with Itir Akdogan, a colleague participating in the experiment in Helsinki, who can help the students f2f. But what a wonderful format for this particular topic: I see our ‘teaching blog’ (up officially 9/20) as a site of activism, as we’ll discuss, debate and share in an open, informal forum; about issues that matter to media reformers and to scholars engaged in such matters.

I’ve always learned tons from students, especially about digital living the intensity of which seems to be so much higher among them. Soon we’ll co-learn about important issues, some theories, many concrete cases — and about blogging as a form of engaged scholarship.

It would be interesting to hear if anyone has had experiences about such experiments? Ideas, advice?

Digital Living – ja sama suomeksi

Leave a comment

I’m currently working on a  book based on my dissertation for general — Finnish — audience,  with the working title ‘Citizen 2.0: A Guidebook to Media Society’ (Kansalainen Kaksipistenolla).  While in the US many scholars write engaging, even provoking (semi)popularized commentaries on current social issues, the tradition is not so strong in Finland. And for sure, it’s not easy to do.

The project, however, came about because of the review I got for my PhD thesis. And yes, it should be done: after all, my thesis was based on assessing and challenging different slogans that circulate in academic and public discussions,  with empirical analyses and informed second looks. This is exactly what my book will be about — except: between 2008 and now those slogans have changed drastically.

What used to be the debate about dumbing down, infotainment, emotionalization of mass media has now shifted almost entirely to web 2.0, with a different sets of slogans. And, still, the same core questions remain about access, diversity, democracy.

I will look at the new (discursive) view in terms of citizen, media and society, from four angles: structures, contents, technology, and ‘people formerly known as audiences’.

Below the ‘Inspiration’ (preface) of the book in Finnish, for reporting purposes for my funder and my Finnish colleagues… An English version of the book will follow!

Ihan alkuun: inspiraatiot

Minä, nelikymppinen muistan kuin eilisen, kuinka lukiossa pojat opettelivat ohjelmoinnin perusteita tietokonekerhossa ja mietin, miksi ihmeessä joku atk mahtaa kiinnostaa ketään. Ympäristöä tarkkailevana arvioin, etten tällä hetkellä käytä ja kuluta mediaa erityisen aktiivisesti. Silti olen eräänlainen “Kansalainen Kaksipistenolla”: mietin, olisko kevyt iPad fiksu hankinta, koska sillä voisin tehdä kirjoitushommat missä tahansa, ladata parhaimmat leffat matkakatesua varten, ja lukea uusimmat kirjat edullisemmin kuin paperikopioina. Televisiota katson netissä. Ulkosuomalaisena olen tutustunut kummityttööni hänen ensi kuukausinaan Skypen kautta. Uutta tutkimusprojektia hallinoin blogissa, koska yhteistyökumppanit ovat tällä hetkellä Ruotsissa ja Intiassa. Pankkiasioiden ohella hoidan vaate-, kirja-, musiikki-, ja ajoittain ruokaostoksetkin astumatta sisään “oikeisiin” kauppoihin. Hiljattain hämmästelin tuttavan iPhone-sovellusta, joka kuulemma haarukoi henkimaailman värähtelyjä missä tahansa ja raportoi kummitusten viesteistä meille eläville (kyllä).

Samalla kun kirjoitan tätä vilkaisen välillä Facebookia ja kommentoin: tuttava on saanut seinälleen aikaan aikamoisen kansainvälisen mielipideketjun Suomen päätöksestä taata laajakaistayhteys kohtuuhintaan kaikille kansalaisille. Kiehtovaa on, ettei kukaan kommentaattoreista ole alan ammattilainen, tutkija tai vastaava. Mutta aihe koskettaa aktiivisia ihmisiä ympäri maailmaa. Sitten vaihdan kesämökkikuulumisia parhaan ystäväni äidin kanssa hänen profiilinsa seinällä ja saan viestin: läheinen kirjakahvila muistuttaa lukuillasta.

Vietän aika ison osan valveillaoloa mediamaailmassa: ruutujen äärellä, puhelimessa. Ja me suomalaiset, kuten suuri osa länsimaalaisia ja enenevässä määrin muitakin maapallon asukkeja, elämme median määrittelemässä yhteiskunnassa (jatkossa lyhyemmin: mediayhteiskunnassa). Tällä tarkoitan, että hoitelemme asiallisia hommia sekä viihdytämme itseämme ja toisiamme median avulla, ymmärrämme maailmaa median opastuksella, osallistumme mediavälitteisesti. En ole kuin keski-ikänen, mutta toimin tässä mielessä arjessa aika eri tavoin kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten. Ja silti…

Maailma muuttuu nykyään nopeaan. Ja kun muutosta tapahtuu, tehtaillaan vinot pinot isoja väittämiä siitä, (1) miten kaikki mullistuu kertaheitolla tai (2) miten kaikki oikeastaan pysyy ihan entisellään. Uskon totuuden olevan puolimatkassa. Muistetaanhan: Internetin piti pelastaa maailma. Se on helpottanut elämäämme tuhansin tavoin, mutta tuonut lisää haasteita, yksityisyydensuojasta lapsipornoon.

Tyyppiesimerkki: se “Naamakirja” eli “Feissari” eli Facebook, jo mainittu sosiaalisen verkostoitumisen globaali Internet-sivusto (siis se virtuaalinen leike- ja ystäväkirja), on suosioltaan tämän hetken suurimpia menestystarinoita. Vielä pari vuotta sitten kollegat hymähtelivät ajatuksilleni tutkia Facebookia. Ohimenevä teinihömpötys! Amerikkalaisten opiskelijapoikien keksintö ajan tuhlaamiseksi.  Nyt siitä kirjoitetaan kuumeisesti niin tutkijakammioissa kuin lehtien sivuilla ja sivustoilla. Suurin kasvava käyttäjäryhmä on keski-iän ohittaneet, ympäri maailmaa. Silti valtaosa sadoista miljoonista profiilin omaavista on virtuaaliystäviä lähinnä vanhojen ja uusien elävän elämän kavereittensa kanssa. Ennen vanhaan juoruiltiin kyläkaupan tiskillä, puhelimitse, kirjeitse. Nyt päivitetään statuksia. Eikä kukaan ole vielä keksinyt sitä rahasampoa, jolla ihmiset saataisiin maksamaan päivittelyistä tai oheispalveluista.

Tämän käsikirjan pohdintoja on inspiroinut ensinnäkin kummallisen kaksinapainen keskustelu, joka mielestäni turhan usein leimaa sekä julkista debattia että akateemisia analyyseja mediasta ja yhteiskunnasta. Minua kaihertaa yhtälailla mustanpuhuva moraalinen puhina ja ruusuinen unelmointi. Vahvat väittämät voivat aktivoida ja inspiroidakin, mutta harvoin tarjoavat ajatuksia siitä, mitä arkisen oikeasti tulisi tehdä.

Ajatellaan vaikkapa närkästystä tv-lupa- (ai anteeksi, siis media-)maksusta (ks. keskustelusta esim. Facebookissa). En ikinä katso YLEn kanavia! Haluan maksaa vain siitä, mitä katson. Mutta entä ne, joilla ei ole varaa katsoa mitään? Entä kriisitilanteet? Entä se, että vakavaraisimmatkin mediayritykset ovat bisneksiä ja niille saattaa käydä huonosti. Tai päinvastoin: YLE tarjoaa laatuohjelmaa, ilman sitä kaikki olisi vain kaupallista hömppää! Hmm. Voidaanko sanella ihmisten mediamakua? Miten käy maksullisen journalismin, jos sen tiukkoina aikoina tarvitsee kilpailla maksuttoman kanssa? Entäpä vaikka se tosiseikka, että yksi tosi-tv-tuottajien edelläkävijä oli Brintannian julkisen palvelun tv BBC: se halusi kilpailla kepeillä ja viihdyttävillä dokumentaarisilla ohjelmilla kaupallisia kanavia vastaan. Debatti maksusta on aito ja kaikkia kotitalouksia koskettava, mutta kipakat kommentaattorit tuskin haluaisivat laittaa lappua YLE:n luukulle heti huomenissa, tai pakottaa kaikki tv-kanavat oopperaesitysten taltijoijiksi.

Sama inspiraatio vastustella väittämiä johdatteli minua aikanaan, vuonna 2008, väitös(!)kirjatutkimuksessa. Siinä keskityin median, erityisesti television viihteellistymiseen ja tarkastelin moista heittoa eri näkökulmista. Tämän kirjasen tarkoitus oli alunperin keskustella ytimekkäämmin ja kansainvälisesti samasta teemasta. Mutta keskustelun suunta alkoi muuttua: sosiaalinen media, verkottunut talous, mobiili-innovaatiot, Twitterit ja Flickrit… En voinut vastustaa: paljon toiveita, paljon myös pelokasta kommentointia siitä, miten koko elämäntapamme, ymmärryksemme ja olemisemme saattaa muuttua yhä virtuaalisemmaksi virittyvän maailman myötä.

Nyt monet markkinointivelhot povaavat kaaosta mediamarkkinoilla ja maalailevat totaalista vallankumousta: Kansalainen Kaksipistenolla kruunataan kuninkaalliseksi ja mediafirmat saavat alamaisina tehdä kaikki mahdolliset temput miellyttääkseen valtijaita. Toisaalta kansalaisjärjestot ja muut valveutuneet pelkäävät sananvapauden ja pienten, vaihtoehtoisten medialähteiden puolesta, kun omistus keskittyy ja maailma globalisoituu. Mutta kuten eräs viisas kulttuurintutkija on todennut: aina kun jokin herättää pahennusta ja/tai huolta julkisuudessa, on se sitten miten banaali ilmiö hyvänsä, kyse on jostain kitkasta, siirtymästä, yhteiskunnassa – ja siksi ollaan poliittisen, tärkeän asian äärellä. Siksi väittämiä kannattaa tarkastella tarkkaan ja eri puolilta.

Sitten inspiroiduin edelleen: Suomella on (nykyisen kiihkeätahtisen media-ajanlaskun mukaan) pitkät perinteet, aina 1990-luvulta asti, tietoyhteikunta-ajattelussa, Nokian lisäksi ihan valtion tasolla. Siitä ovat nimekkäät älyköt jopa kirjoittaneet ylistyksiä.Viimeisin strategia, vuoteen 2015 kantava, sisältää “kärkihankkeita”, joilla “Suomi-ilmiö luodaan”. Strategiat liittyvät palveluihin ja niiden rakenteiden uudistamiseen, tietoverkkojen nopeuden kasvattamiseen, elinikäiseen oppimiseen, työelämän pelinsääntöjen uudistamiseen, pienten ja keskisuurten yritysten sähköistymiseen, innovaatioihin ja tekijänoikeuksien uudelleen pohtimiseen. Tavoitteena on myös vaikuttaa EU:ssa ja olla hyvää pataa niin lähialueiden kuin Aasian maidenkin kanssa.

Suomi-ilmiö! Hienoa! Mutta entä kaikki nuo suuret ideat tavallisen Suomen kansalaisen näkövinkkelistä? Vaikkeivät niistä monet merkitsisi meille arkisessa elossa paljoakaan, ne kertovat siitä, mitä mediayhteiskunnassa on meneillään tai ainakin miltä valtion kannalta tämä hetki ja tulevaisuus näyttää. Mutta ehkä kuva on vaillinainen ilman katsausta siihen, mitä tietoyhteiskunta, verkottunut maailma, mediavälitteinen yhteisöllisyys, ja kaikki muut konsulttimaisen hienot sanaparit pohjimmiltaan kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoittavat?

Mietin: ehkä linssiä voisi tarkentaa listaamalla käytännön haasteita, oikeita elävän elämän esimerkkejä ja pohdintaa sitä, millaisia vaikutuksia erilaisia median liittyvillä ilmiöillä ja yllämainituilla tietoyhteiskunnan polttopisteillä saattaisi olla. Entä miten vastaavia haasteita on selätetty muualla maailmassa? Mistä voisimme ottaa oppia, mitä asioita kannattaisi seurata, mitä sellaista maailman turuilla tapahtuu, joka vaikuttaa meihinkin nyt ja tulevaisuudessa? Inspiroiduin ajattelemaan nykypäivän mediakansalaiselle suunnattuja “tietoyhteiskuntastrategioita”, ihan omaa ajattelua herättelevää ja inspiroivaa käsikirjaa, jossa akateemiset ideat ja arjen esimerkit kohtaisivat.

Ja vihoviimeinen inspiraatio tuli kahdelta taholta, vastakkaisista mielipiteistä. Maineikas (ja iäkäs) globalisaatiofilosofi, puolalais-brittiläinen Zygmunt Bauman muistutti jo vuosituhannen alussa, ettemme ikinä aiemmin ole saaneet näin paljon tietoa muiden kärsimyksestä, ympäri maailmaa – emmekä ole olleet yhtä voimattomia kuin nyt. Tieto on globaalia, mutta me olemme edelleen suurimmaksi osaksi aikaan ja paikkaan sidottuja ihmisiä. Toisaalta newyorkilainen nuorehko nettitutkija Clay Shirky hehkuttaa uusimmassa kirjassaan lukuisten hauskojen ja vaikuttavien esimerkkien avulla, miten virtuaalisesti verkostoituneet ihmiset inspiroituvat toisistaan ja saavat uskomattoman paljon yhteistä hyvää aikaan. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että vaikken ole nettiradikaali, tunnen yksilönä ja – ihan aidosti – kansalaisena olevani enemmän ajan tasalla kuin ennen, enemmän yhteydessä muuhun maailmaan kuin ennen. Valinta on minun: tunnenko valtani, otanko sen haltuun, otanko selvää, mihin kannattaa keskittyä ja panostaa?

Inspiraatio ei yksin riitä. Ilman Helsingin Sanomain säätiön apurahaa tätä käsikirjaa (ja siihen liittyvää blogia) ei olisi. Se on suunniteltu ja kirjoitettu rinta rinnan toisen minulle yhtä rakkaan ja tärkeän kirjaprojektin kanssa, myös säätion tuella valmistellun. Jälkimmäinen on kokoelma esseitä ja esimerkkejä siitä, miten tutkijat ja kansalaiset (kansalaisjärjestöt) toimivat yhdessä paremman mediamaailman ja –yhteiskunnan puolesta. Nämä kaksi kirjaa ovat tukeneet ja “kirjoittaneet” toisiaan. Olen kiitollinen, olen ylpeästi Kansalainen Kaksipistenolla mediamaailmassa.

The Web in Translation

1 Comment

The FCC-funded research project I co-directed last spring, Broadband Adoption in Low-Income Communities, explored why about one third of Americans do not have high speed internet at home across a wide-range of demographic groups, focusing on those often overlooked by communications, policy, and market research. This included investigating the web-related experiences of new Americans with no- or low- English language literacy.

Librarians, other community intermediaries, and users themselves reported that many basic but critical services related to establishing a connection to the U.S. – such as immigration and citizenship applications – have moved online. In most cases this means that to successfully navigate such a service applicants are expected to have access to an internet connection and computing device, to be a skilled computer user, and to have the generally high level of English literacy required for official and legal documents. While some study participants had these skills, others reported turning to trusted community intermediaries such as librarians for help.

Over the past few months I have come to appreciate how difficult navigating the web in a second language can be. Living in Stockholm, with a decent but not fluent command of the language, I have gradually been learning to use the web in Swedish. I have encountered challenges in the following areas:

Work: While the websites of many business and institutions in Sweden are in English – catering to an international audience – the most up-to-date information, such as news or recent events can often only be found in Swedish. Less official, but equally useful sites, such as those of professional organizations exist only in Swedish, for example, Antropool – a group for anthropologists. In addition it is often difficult to determine what keywords will yield the most relevant search. Sometimes the direct translation of an English word to Swedish isn’t the one in common use. For instance: the word “research” is also used in Swedish, but the more common word for research is “forskning”. Finally, skimming through a list of search results is challenging because I must look at each result more slowly and carefully than I would in English to understand what it is: using the web becomes a much slower experience.

Getting to know a city: When I first arrived in Stockholm I used Google Maps – a tool I use constantly in New York – to look up unfamiliar addresses. Later, through conversation, I discovered that most people use the mapping website Eniro.se. While the interface is in Swedish (and therefore takes more time for me to navigate) I find that its results are more accurate and easier to interpret in terms of finding things in Stockholm. In addition, as in the US, user generated reviews – such as for restaurants – have become an important tool for navigating Swedish cities. Because they are written by local residents these reviews are typically in Swedish. While I can understand them it is difficult for me to make a judgment about the review’s quality. Is the quality of the reviewer’s writing good or bad? What kind of client is the restaurant or service catering towards?

Official matters: For activities like online banking, registering for courses, or determining whether one can drive in Sweden with a US license a whole different level of cultural, linguistic and internet fluency is required – often necessitating a detailed knowledge of the Swedish social system, which is something a dictionary is of little help with!

Online transactions: One might assume that purchasing things online – such as books – might be relatively similar from country to country. But, this process has some important basic differences in Sweden and the US. For example, in the US I would be very wary of any site that asked me for my social security number. But, in Sweden is not uncommon for a website to ask the user for their “personnummer” (the Swedish equivalent). That is, online safety can have a cultural component which is not immediately obvious, and potentially dangerous for users who are unfamiliar with local practices.

All in all my time in Sweden has shown me that experiences of the web – and one’s ability to navigate it – can vary significantly depending on linguistic and cultural knowledge. That is, although one might be a sophisticated internet user in one language and cultural context these skills do not necessarily translate to other contexts.  This awareness seems relevant to this current project as it looks at web use and participation within (and perhaps also across) three countries.

Nuances of Participation

1 Comment

A recent article in Newsweek, titled Take This Blog and Shove It! presents some interesting numbers on digital (non-)participation. For example:

“While professional bloggers are “a rising class,” according to Technorati, hobbyists are in retreat, and about 95 percent of blogs are launched and quickly abandoned. A recent Pew study found that blogging has withered as a pastime, with the number of 18- to 24-year-olds who identify themselves as bloggers declining by half between 2006 and 2009. A shift to Twitter—or microblogging, as it’s called—partly accounts for these numbers. But while Twitter carries more than 50 million tweets per day, its army of keystrokers may not be as large as it seems. As many as 90 percent of tweets come from 10 percent of users, according to a 2009 Harvard study. The others are primarily “lurkers”—people who don’t contribute but track the postings of others. Between 60 and 70 percent of people who sign up for the 140-character platform quit within a month, according to a recent Nielsen report.”

The article refreshingly indicates that digital participation is not as widespread or as monolithic as it is often portrayed to be: many people do not participate, users who do participate do so differently than one another, and participation changes over time.

Effects?

1 Comment

A great article in the NYT today about a handful of scholars thinking about effects of heavy duty technology use — in the wilderness. Neuroscientists, not us clever comm researchers… But made me reflect my thoughts about effects.

A couple of years ago, I was part of a team conducting an overview report of current communication research in the US for a Finnish foundation (HSF). Although I had spend some time in the US, and knew a bit about the academic context, the prominence of the so called effects research (as in: effects of mass media, often researched in laboratory settings) took me by total surprise. That kind of research, to my understanding, is quite marginal in Europe (disclaimer: maybe I’ve just never explored the field in Europe, but at least seldom encountered such research in conferences, journals…)

When I asked my fab Fordham students, of the course Media & Society, what they think would be the most acute research need, they almost unanimously mentioned the necessity to study how youth that grow up as heavy users of media will be affected mentally, socially, emotionally… Will their digital living as adults be something completely different than of adults of today?

This discourse of effects, as important as it is, still makes me a little vary; only because often the premises are a little skewed (see David Gauntlett‘s funny ‘10 things wrong about the effects model‘); for me, especially because they tend to emphasise the negative and perhaps thus circulate unnecessary slogans and fears…

That Chaos Scenario

Leave a comment

One more book-related post, quite uncategorised. Sometimes (if not always) an exploration into an unfamiliar take on the issue one is interested in pays off. I’m reading Bob Garfield’s (AdAge) book on the changes and challenges media industries now face, greatly thanks to our digitalised world. The title: The Chaos Scenario. Amid the Ruins of Mass Media, The Choice for Business is Stark: Listen or Perish (link to the related FB profile here, and to a 3+ min. video version on YouTube above).

Garfield’s language and approach are, well, loud, to say the least. Talking about the power of word-of-mouth message. He writes:

That Jesus of Nazareth. His word-of-mouth was simply outstanding. With no advertising budget whatsoever, his brand soon swept the globe.

So that kind of witty analyst.

But what I find very interesting is his chapter on digital living and (traditional) politics that he calls Powers That Be (see that video…) vs. Powers That Be 2.0, us all.

The whole notion of political communication has changed. Think Wikileaks. Think many elections and crises, from Pakistan to Iran, to the Mumbai attacks. As Garfield notes, having talked to Ethan Zuckerman of Harvard: not everyone may, or can, be tweeting in ‘developing’ countries, or those in whihc communication is restricted by state censorship. But now one can cross boders and get global support to one’s cause so incredibly quickly, virally. In many cases,  those diasporic communities of the counties in question have been paramount to the dissemination of latest news and alternative views to and fro, but to the global audience, for the maxiumum awareness of the issue.

Maybe indeed the question is not only about citizen journalism or Facebook enabling protests, maybe it is indeed about changing North – Global South communication flows and patterns.

PS: A funny music video along the lines of Garfield’s premise: Mad Ave Blues.

A Scale of Value in Participation

3 Comments

Some more about reading interesting books… Clay Shirky of NYU carries the… mmm… suspicious title ‘internet guru’. I’m not familiar with his previous acclaimed book Here Comes Everybody but know many people appreciated the text. Just finished his new one,  Cognitive Surplus, Creativity and Generosity in a Connected Age. The biggest takeaway for me was his scale of participation, and the value related it,  in/through digital media/networks, from personal to communal to public to civic.

Again, I see this as a possible way of organising ideas or even findings (maybe, maybe :-). It also speaks to me, as I’ve been thinking of modalities of participation; as in the level of the individual (which is what Shirky breaks down in his scale), the level of media institutions, and the level of media policy-making (see, e.g., my chapter in RIPE@2009).

So here’s his scale in a nutshell:

– Personal: participants and benefactors of participation are individuals, get personal benefit (e.g., that others comment their uploads).

– Communal: Collaboration creates communal value, but within that particular community, e.g. meetup.com

– Public: like communal but very open to ‘outsiders’ and ‘newcomers’ , results also available to those who are not members

– Civic: Like public, but the explicit goal is to improve society. These are the kind of groups Aufderheide & Clark talk about, see the previous post.

What do you think — does this scale of participatory values work in real life?

Older Entries